Palermotien taivaallinen laulu: Bjergfeldt, Annette

”Palermotien taivaallinen laulu” on yllättävä, ihanasti liioiteltu, hauska ja vähän surullinenkin romaani. Pidin sen kielen rikkaudesta ja persoonallisista henkilöhahmoista (koiraa unohtamatta). Siitä kuinka Bjergfeldtin sanat saivat minut tyrskähtelemään tahattomasti nauruun. Tarina kertoo kolmesta sukupolvesta Amagerillan huvilassa. Juoni rönsyilee hieman, sillä päätarinan rinnalla kerrotaan, kuinka isoisä Hannibal tapaa venäläisen sirkusprinsessan Varinkan ja heidän tyttärensä Eva, ruotsalaisen kyyhkynkasvattaja Janin. Kolmannessa sukupolvessa ovat kaksoset Ester ja Olga, sekä heidän isosiskonsa Philippa, joista Ester toimii tämän kirjan kertojana. Tämä oli tarina, joka vei minut mukanaan.

Rantakahvila: Diamond, Lucy

”Rantakahvila” on erittäin kevyttä luettavaa. Päähenkilö on lämminhenkinen Evie. Hän tuntee olevansa perheen musta lammas, jonka odotetaan epäonnistuvan kaikessa mihin ryhtyy. Kirjan tarinassa Evie toteuttaa lapsuutensa haaveet asua meren äärellä. Pieniä vastoinkäymisiä on, mutta ne ratkaistaan melko nopealla temmolla ja näin lukukokemus on erittäin kevyt. Rakkauskin astuu kuvioihin ennalta arvattavalla tavalla. Kirjan ehdoton suola on kyläyhteisön lämmin tunnelma ja merenrantamaisemien kuvaus. Diamondin kirjoitustyyli on helppolukuista ja viihteellistä. Tämä ”feel good” kirja sopii erittäin hyvin ”aivojen nollaamiseen”. Ei yllätä, mutta ihastuttaa.

Kuin kytevä tuli: Hawkins, Paula

Tässä psykologisessa jännärissä pääjuoni on nykyhetkessä, sivujuoni menneisyydessä ja erään henkilöhahmon kirjoittama kirja kulkee ajassa takaperoisesti. Välillä on vaikea erottaa mikä on kirjan tarinaa, mikä kuvittelua tai muistelua ja mikä ”totta”. Lukijan on siis oltava melko tarkkana, että pysyy juonessa mukana. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi, tarina on mielenkiintoinen. Käänteet niin yllättäviä, että murhaajaa joutuu arvuuttelemaan useamman kerran. Henkilöhahmot ovat vahvoja. ”Kuin kytevä tuli” on kirja, jonka tarina jää mieleen.

Torstain murhakerho: Osman, Richard

 Torstain murhakerho -sarjan 1. osa

Eläkeläisistä koostuva Torstain murhakerho kokoontuu Kentin maakunnassa sijaitsevassa Coopers Chasen eläkeläiskylässä. He tutkivat vanhoja ja uusia ratkaisemattomia murhia. Juoni keskittyy rikoksen ratkaisuun ja siinä sivussa saadaan vastauksia myös muihin mysteereihin. Aluksi kaikkien henkilöiden muistaminen oli hieman haasteellista, mutta roolitus selkeytyi tarinan edetessä. Henkilöhahmot ovat uskottavia, vaikka ilmeisesti salaiseen palveluun aiemmin kuulunut Elisabeth lörpötteleekin menneisyydestään yllättävän vapautuneesti. Kirja sujahtaa vaivattomasti cozy crime laariin. Juoni on nokkela ja mukaansa tempaava. Osman on onnistunut saamaan tarinaan, myös sopivan ripauksen huumoria.  

Niin lähelle kuin muistan: Outinen, Kati

Vaikka katson enemmän ulkomaalaisia elokuvia (jo ihan niiden runsauden vuoksi), niin ihailen monia suomalaisia näyttelijöitä. Outinen on yksi heistä. Arvostan paitsi hänen ammattitaitoaan, niin myös uskallusta tuoda alalla vallitsevia epäkohtia julkisuuteen. ”Niin lähelle kuin muistan” on onnistunut kuvaus läheisilleen, teatterikorkeakoulun oppilaille ja taiteelleen elävästä Outisesta. Kirja on kirjoitettu päiväkirjamerkintöjen pohjalta ja tuo hienosti esiin hänen monipuolisuutensa näyttelijänä, käsikirjoittajana, opettajana, professorina jne… Teksti on helppolukuista ja Outisen ääni kuuluu kirjan jokaisella sivulla. 

Ruumiskukka: Hancock, Anne Mette

Kaldan & Schäfer -sarjan 1.osa

Rikosta ratkaisevat journalisti Heloise Kaldan ja konstaapeli Erik Schäfer. Teksti on helppolukuista. Tarina etenee useamman henkilöhahmon äänellä. Murhia ei kuvata tapahtumahetkellä, mutta muita väkivaltaisuuksia kyllä. Yksi lyhyehkö ruumiinavauksen kohta on kerrottu puistattavan yksityiskohtaisesti. Alun verkkaisen tahdin jälkeen tapahtumat kiihtyvät ja  synkkenevät loppua kohti. Yleinen tunnelma pysyy kuitenkin melko kevyellä tasolla. Juonessa on muutama yllätyskäänne, mutta monet tapahtumat ovat hieman ennalta arvattavia. Lopputunnelma: Ihan kelpo esikoinen 👍

Teeskentelyä: Bourne, Holly

Bourne käsittelee kirjassaan mm. naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa ja seksiä vallan välikappaleena. Kuinka joskus, jopa uhrin itsensä on vaikea sitä tunnistaa. Kirja on päähenkilö Aprilin ajatusvirran mukana vihainen, sekopäinen, kiihkeä ja lopulta toiveikas. Aprilin elämäntilanteen johdosta tarina sisältää paljon kirosanoja ja miesvihaa. Alussa mietin jopa lukemisen keskeyttämistä. Uteliaisuus kuitenkin voitti. Moniin Aprilin ajatuksiin voi samaistua ja loputkin herättättivät miettimään asioita syvällisemmin. Bourne kirjoittaa aiheesta asiantuntevasti. Varsinkin Aprilin työ hyväntekeväisyysjärjestössä vaikuttaa varsin realistiselta. Onhan Bourne itsekin ollut hyväntekeväisyysjärjestössä auttamassa nuoria ihmissuhde ja mielenterveyskysymyksissä. Lukijan eteen tuodaan useita Aprilin työssään saamia sähköposteja, joissa uhrit kaipaavat neuvoja. Kirjassa on ripaus romantiikkaa, mutta puhtaasti romantiikan perässä oleville en tätä suosittelisi. Näkisin, että kevyestä kirjoitustyylistään huolimatta, tämä vaatii lukijalta kolmea A:ta:  Avoimmuutta, Ajatusta ja Aikaa. 

Ei verta rantaa rakkaampaa: Hakkarainen, Milka

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin ja kirjailija käsittelee jännitystarinan lomassa ruotsinsuomalaisuutta. Esiin nousevat sukupolvien väliset erot ja suomalaisuudesta juontava ylpeys, sekä häpeä. Hakkarainen on onnistunut kuvaamaan suomalaista siirtolaisyhteisöä varsin elävästi. Tarinan keskipisteessä ovat tukholmalainen poliisi Jani Peranto ja toimittaja Rosa Riemunen. Näistä Rosa on onnistuneempi hahmo, mutta Janikin petraa loppua kohti. Teksti on helppolukuista ja juonikin etenee varsin mallikkaasti. Murhia ei kuvailla väkivaltaisesti. Kirjassa on muutamia ruotsalaisia ja englantilaisia lauseita, mutta ne on upotettu tekstiin siten, että kielitaidotonkin ymmärtää niiden merkityksen. Alkulehdiltä löytyy tarinassa ”soivien” suomalaisten iskelmien lista. Tuon musiikin kuuntelu/kuvittelu tuo uuden, syventävän komponentin tapahtumien tunnelmiin. 

Vainajat eivät vaikene: Rainio, Sari ja Rautaheimo, Juha

Mortuí non silent -sarjan 1. osa

”Vainajat eivät vaikene” sijoittuu Helsinkiin, joulukuussa 2009. Se on nostalginen dekkari, jossa rikoskonstaapeli Ville Karila siteeraa Tuntematonta sotilasta, rikosylikomisario Honkaniemi Komisario Palmua ja oikeuslääkäri Viola Kaario muinaisegyptiläistä Kuolleiden kirjaa. Rikostapahtumien lisäksi sivuilta voi lukea mustaan vihkoon kirjoitettua päiväkirjaa, jonka kirjoittaja paljastuu vasta lopussa. Dekkari perustuu löyhästi tositapahtumiin ja on asiantuntevasti kirjoitettu, mikä on aika odotettavaa, kun toinen kirjailijoista (Rautaheimo) on työskennellyt väkivaltarikosyksikössä 40 vuotta. Kirjan rikokset ovat Cozy crime tasoa. Tarina etenee verkkaisesti ja erehtyy mielestäni pari kertaa harhapoluille. Poliisiaseman tunnelma on leppoisa ja yhteishenki hyvä. Kaarion vastaanotolla suoritetut ruumiinavaukset tehdään yksityiskohtaisesti, mutta vainajia kunnioittaen. Kirjoitustyyli on selkeää ja kirjailijoiden yhteistyö, lopputuloksen perusteella, saumatonta. Henkilöhahmoja on melko paljon, mutta sarjan jatkuessa, hekin varmasti tulevat tutuiksi. Suosittelen dekkarin ystäville, jotka pitävät pitkistä kuvailuista ja verkkaisesta tahdista.

Ristiinan enkeli: Eronen, Annika (+ 2 aikaisempaa Hannu Savolainen -sarjan osaa)

Eronen on onnistunut luomaan Hannu Savolainen -sarjaansa, hyvällä tavalla, selkäpiitä kevyesti karmivan tunnelman. Murhan ohella kirjoissa käsitellään myös puhuttelevia aiheita. Varsinkin ensimmäisessä osassa, jossa henkilöt miettivät elämän haurautta ja vanhemmuutta. Kuoleman hetki kuvataan uhrin näkökulmasta, mutta ei raa’alla tavalla. Kissat esiintyvät suuressa roolissa ja varmasti moni dekkarifani toivoisi tiukempia juonenkäänteitä. Itseäni nämä ”lepovaiheet” eivät häirinneet, mutta ilmankin olisin tullut toimeen. Leevi -kissata tuntuu kirjojen edetessä, muotoutuvan Hannulle jonkinlainen henkiolento, alitajunnan ääni, joka ohjaa häntä oikeille poluille. Kirjoitustyyli on taidokasta, kuten toimittajalta odottaa saattaakin. Päähenkilöt ovat mielenkiintoisia ja ihan uskottavia. Jotkut sivuhenkilöt on kirjoitettu liian yksityiskohtaisesti ja se saattaa hämmentää hetkellisesti juonen kulkua. Näistä kritiikeistä huolimatta pidin kirjoista paljon. Suurin syy siihen on varmasti tuo alussa mainitsemani jännittävä tunnelma.